sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kateus on sielun hometta

En ole pitkään aikaa kirjoittanut mitään julkaisukelpoista enkä kyllä lupaa, että tämäkään teksti olisi. Aihe on kuitenkin pyörinyt mielessäni kauan ja ehkä jopa estänyt mistään muusta kirjoittamista. 
Joitakin vuosia sitten eräs ihminen, jota arvostan kovasti monista syistä, kertoi olevansa kateellinen. Suhtauduin asiaan kevyesti, mutta myötätunnolla, ymmärtäen. Ainakin yritin. Oikeasti en ymmärtänyt, mistä tuo ihminen puhui. Mitä syytä hänellä oli olla kateellinen ja kenelle tai miltä se oikein tuntuu? No nyt tiedän. Valitettavasti. 
Kateus tuntuu kurjalta. Sielun home saa kaiken vihertämään ja entiset ja uudet ilon aiheet tuntumaan mitättömiltä. Kurjaa oloa ei helpota se, että henkinen piiska viuhuu korkealla ilmassa syyttäen kiittämättömyydestä, kohtuuttomuudesta ja ahneudesta. 
Kateus, invidia (lat.) on yksi kuolemansynneistä ja tarkoittaa pahansuopaa katsetta, jolla on taipumus nähdä, että toisella on aina enemmän ja paremmin. Kateuden taustalla ei välttämättä ole mitään todellisia syitä tai huono-osaisuutta. Kokemus, että ei ole riittävän hyvä, onnistunut tai menestynyt riittävät kateuden tunteen syntymiseen. On todella noloa olla kateellinen, sillä kateuden kohteet (ihmiset ja asiat) paljastavat, mitä olisi itse elämässään halunnut, mutta on jäänyt paitsi. En edes kehtaa kertoa, mistä kaikesta olen ollut viime aikoina kateellinen ja keille. 
Kateuden vastavoima on kiitollisuus, joka tekee näkyväksi ihmisen todellisen arvon ja arvostukset. Kiitollisuus näkee sen, mikä on tässä ja nyt ja se jotenkin asettaa ihmisen hetkeen -en voi juuri nyt olla missään muualla, minkään muunlaisena. Kiitollisuus on myös valtava voimavara, sillä se ei ole riippuvainen muista. Tukalissakin tilanteissa voi aina olla kiitollinen, että on vielä hengissä. Huomenna ehkä kuollut, mutta juuri nyt, elossa. Ja siitä on hyvä lähteä. 
En viitsi puuduttaa teitä listalla kiitollisuudenaiheita tässä yhteydessä, koska se tuntuisi vähän kornilta. Ei ihminen yhtäkkiä muutu kateellisesta kiitolliseksi vaan kehitys on varmastikin monenlaisten käänteiden summa. Sen kuitenkin sanon, että hometaloakin aletaan korjata paljastamalla home vaikka sen seurauksena nurkissa vetää ja runko alkaa horjua. Niin minäkin tein sieluni homeen suhteen. Se heittäköön ensimmäisen kiven, ken ei hometta sielussaan kanna. 

torstai 8. tammikuuta 2015

Ei mitään uutta auringon alla

En ole koskaan ymmärtänyt Saarnaajaa. Saarnaaja on Raamatun valittaja, jolla ei ole mikään hyvin -mitään uutta ei tapahdu, vanhoja on turha muistella eikä näköpiirissä ole muuta kuin murhetta. Ilonkin hetkellä Saarnaaja muistaa muistuttaa itseään ja muita, että kaikki on katoavaa tai vähintäänkin turhaa. 

Minä olen saarnaaja. Pessimistinen valittaja, jolla ei ole mikään hyvin. Päivät valuu puurona hellalle, loma meni jo ja (aurinkoiseen) kesään on vielä aikaa. Jos tänään paistaa aurinko, niin takuulla ei huomenna. 

Saarnaajan kirjan tunnetuin kohta lienee tämä ajasta kertova jae (Saarn. 3): 
"Kaikella on määrähetkensä, 
aikansa joka asialla taivaan alla. 
Aika on syntyä ja aika on kuolla, 
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
aika itkeä ja aika nauraa…"

Miten minusta tuntuu, että asioille ei ole enää määrähetkiä? Kaikki pyörii ympäri vuoden ja kun luonto valmistautuu syksyllä talveen ja lepoon ihmisten vauhti vaan kiihtyy. Pahin kiihdytys osuu joulun alle, jolloin neljäs kvartaali lähestyy loppuaan ja koko vuosi pannaan pakettiin. Se onneksi meni jo. En oikein ehtinyt mukaan. En kyllä ehtinyt suunnitella tulevaakaan vuotta uutena vuotena ja sekin meni jo. Tässäpä sitä sitten mennään ihan ilman suunnitelmia. 

Joulupäivänä löysin metsästä puolukanvarvun. Siinä se lepäsi vasta sataneen lumen alla, vähän vinksallaan eikä todellakaan parhaimmillaan. Kaukana takana ja pitkällä edessä oli sen päivät marjaa tekevänä metsänneitona. Mutta siinä se lepäsi. Entä jos minäkin?