Lupauksen varassa

Pyhä Jumala,

tänään tulen eteesi sydän täynnä kiitollisuutta. 

Saan kuulua yhteisöön, joka elää lupauksen varassa. Aamen.

Tulkaa lasten kaltaisiksi

Viime aikoina olen miettinyt paljon lapsia. Omiani ja muiden. Ystäväni sai vauvan, omani ovat kasvaneet paljon ja kuopus pääsi eroon kipsistä. Saan seurata päivittäin toisten äitien lasten elämää ihan läheltä ja osallistua iloon, suruun ja kaikkiin tunteisiin siinä välissä. 

Mielessäni on pyörinyt Jeesuksen sanat "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan" (Matt. 18:3). Kohta on yksi tutuimpia koko Raamatussa, mutta en oikein tiedä, mitä se tarkoittaa. 

Millaiseksi pitäisi tulla, että olisi lapsen kaltainen? Jeesus ei varmaankaan tarkoittanut, että aikuisten pitäisi muuttua avuttomiksi tai toisista riippuvaisiksi saatikka lapsellisiksi negatiivisella tavalla.

Reisiluun katkeaminen loppukesästä opetti minulle paljon. Lapsen luottamus huolenpitoon on jotain aivan poikkeuksellista. Minään hetkenä, edes kivun ollessa kovimmillaan, oma lapseni ei kyseenalaistanut sitä, että me vanhemmat ja muut läheiset emme ehtisi tai tahtoisi olla siinä, ihan lähellä ja ainakin yrittäisi helpottaa oloa. Lapsi ei osaa ajatella, että aikuisella olisi jotain muuta tekemistä tai aikuisen suunnitelmat meni myttyyn tapahtuman takia. Lapsi osaa jotenkin asettua osaansa (kurjaankin) ja luottaa siihen, että häntä autetaan ja asiat ratkeaa. 

Jumalaan luottaminen on vaikeaa erityisesti hädän hetkellä. Pää tulvii kysymyksiä ja aivot raksuttaa asiaan ratkaisua etsien. Miten sitä oppisi asettumaan hetkeen, hyväksymään vaikeudet ja luottamaan siihen, että apu on jo matkalla? Luottamaan, että Jumalalla ei todellakaan ole parempaa tekemistä juuri nyt ja että lupaus avusta pitää. Tänäänkin. 

Toinen lapsenkaltaisuus, mitä omassa lapsessani ihailen, on uskallus pyytää. Yksinkertaisesti sanoa ääneen, mitä tarvitsee ja luottaa siihen, että sen myös saa. Jeesus on sanonut, että mitä me ikinä Hänen nimessään pyydämme, sen myös saamme (Joh. 14:13-14). Miksi sekin niin usein unohtuu?

Kolmas lapseni opettama asia on ilo. Pieni lapsi ei nyyhki peruttuja uimarantareissuja tai sitä, että joutuu kulkemaan rattailla juuri niistä irti päästyään. Ei, lapsi alkaa välittömästi leikkiä -leipoo pullaa äidille ja käyttää valomiekkaa sujuvasti selällään, ottaa kiinni rosvoja ja sammuttaa tulipaloja. 

Ilon opettamisesta kiitän lastani.

Lupaus pitää

Minulla oli osittain ihana kesä. Pääsin viettämään ehkä elämäni parhaan lomaviikon veneillen Päijänteen kansallispuistossa. Sää oli ihan mahtava, seura parasta mahdollista ja kulkuvälineenä vene, jolla liikkumisen lumo selvisi minulle vasta hiljattain. Kesä oli vain osittain ihana siksi, että kuopuksen jalkavamma kesän lopulla toi ylimääräistä päänvaivaa ja siksi, että keväällä alkanut ihmissuhde päättyi kesän myötä. Surin kovasti ihmissuhteen menettämisen lisäksi sitä, että menetin mahdollisuuden liikkua vesillä. Jonkun viikon jaksoin selata myynnissä olevien veneiden ilmoituksia kunnes tajusin, että minulla ei todellakaan ole varaa ostaa venettä saatikka että osaisin siitä edes perustasolla huolehtia. Liimasin kuitenkin veneen kuvan aarrekarttaani. Eihän sitä voi koskaan tietää. 

Lupaus pitää (1. Moos. 9: 12 - 15)

Ihan muusta asiasta alkanut juttelu täysin tuntemattoman ihmisen kanssa johti siihen, että jo huomenna pääsen aloittamaan kouluttautumisen miehistön jäseneksi paikallisessa järvipelastusseurassa! Huikeaa! Ja paljon enemmän kuin osasin ajatella saavani rukoillessani uutta mahdollisuutta päästä vesille ja oppia lisää vesillä liikkumisesta. 

Olen vuosia miettinyt, mitä vapaaehtoistyötä tai auttamistyötä voisin tehdä. Olen käynyt ensiapukurssit, harkinnut ystävärinkiin liittymistä, luovuttanut verta ja ottanut osaa katastofien jälkeisiin rahankeräyksiin, vienyt joka joulu Pelastusarmeijan pataan lahjoituksena vaatteita ja rahaa ja laittanut nimeni adresseihin tärkeiden asioiden puolesta, tarjonnut apuani tulipalossa kotinsa menettäneelle perheelle ja halunnut nähdä lähimmäisen hädän ja jäädä vierelle kunnes myrsky laantuu. Perushyvä lähimmäinen, mutta silti jotain vailla. Vailla kokemusta siitä, että tekee sitä mitä rakastaa ja samalla auttaa muita.

En voi kuin hämmästellä tätä suurempaa suunnitelmaa, josta saan olla osallinen. Se, mikä näytti aluksi tappiolta olikin (jälleen kerran) siunaus. Ilman kesäistä veneilykokemusta en olisi samalla tavalla kiinnostunut vesillä liikkumisesta enkä olisi rohjennut lähteä mukaan johonkin, mistä en oikeastaan tiedä mitään. Ja samaan aikaan, niin kuin usein ennenkin, tuntuu, että näin tämän pitikin mennä. Lupaus pitää. 

Ps1. Silloin muinoin kun naisia alettiin ottaa armeijaan, minäkin hain palvelukseen ja pääsin. En kuitenkaan päässyt sinne minne hain -merivoimiin. Päätin sitten lähteä suoraan yliopistoon.

Ps2. Jos haluat tietää lisää meri- ja järvipelastuksesta voit vierailla täällä 

http://www.meripelastus.fi/fi/ 

http://www.jyvaskylanjarvipelastajat.fi/

Science is a rocky playground

Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isä, 

tänä aamuna tulen eteesi yhtäaikaa innostuneena ja uupuneena. Tänään on ensimmäinen arkiviikon tiistai kun saan opiskella koko päivän ja se tuntuu hienolta. Että se, mistä olen koko ajan haaveillut on nyt totta ja vie eteenpäin suunnitelmaani saada opintoja tehtyä. 

Samaan aikaan olen aivan toivoton. Viiden kirjan lukupäiväkirja on todella työläs. En tajua apokryfikirjoista mitään enkä jaksa keskittyä. Aikaa on aivan liian vähän koko paketin tekemiseen. Väsyttää ja keksisin monta muutakin juttua mitä voisin tehdä. Ihmissuhdeasiat pyörii päässä, aamun käänteet (mm. yksi liian aikaisin kouluun mennyt lapsi, kolme kadonnutta pyöränavainta ja liian myöhään aamutoimet aloittanut äiti) tekee rauhattomaksi ja niskaa särkee. Tekee mieli viestitellä puhelimella, hoitaa rästissä olevia juttuja, juoda kahvia, syödä suklaata. Siivoamaan en sentään ala täällä kirjastolla. 

Herra, tulen eteesi kiittämään. Kiitos tästä syksyisestä kauniista aamusta. Kiitos, että sain viedä pienimmän hoitoon ja saatella eppuluokkalaisen kouluun, lähettää yläkoululaisen omiin hommiinsa. Kiitos kupista kahvia (johon hädintuskin oli varaa näin viikko ennen palkkapäivää) ja kiitos kirjaston ilmastointilaitteen rauhoittavasta huminasta. Kiitos mahdollisuudesta ottaa aikaa sille, mikä tuntuu tärkeältä. 

Herra tule avukseni. Auta keskittymään. Auta, että saisin tänään yhden lukupäiväkirjan valmiiksi, jolloin jäljellä olisi enää neljä. Tule avukseni kaikissa opintoihin liittyvissä asioissa. Myös talousasioissa, jotka ei ainakaan parantuneet nelipäiväisen viikon myötä. 

Herra kulje kanssani tämäkin päivä.

Pyhässä nimessäsi, aamen. 

Arkiteologi

Jokunen vuosi sitten olin työurallani pisteessä, jossa tosissaan mietin, että mihin suuntaan lähtisin. Tuntui, että jotain tarttis tehdä. Aika monet kurssikaverini olivat jatkaneet opintojaan erityisopettajiksi tai opiskelivat uuden opetettavan aineen sivuaineeksi. Jotkut olivat jo harhautuneet kokonaan uusille urille. Itsekin mietin, että lähdenkö kokonaan pois alalta ja teen jotain ihan muuta. Kaikenlaisia vaihtoehtoja pohdin, mutta ilmeisimmät reitit ei tuntuneet omilta enkä oikein keksinyt uutta alaa, josta olisin kiinnostunut ja jossa voisin edes teoriassa olla hyvä. Toisaalta tiesin olevani vahvoilla ihmistyössä ja olin tosi kiinnostunut elämän erilaisista ilmiöistä ja erityisesti siitä, miten monella tavalla asioista voi ajatella. Oman elämän kriisit olivat ajaneet ihmisenä olemisen alkulähteille ja kaikenlainen tietäminen oli karissut vaikeuksien myötä. 

Teologian opiskelu tuli vähän puun takaa, mutta tuntui heti omalta. Yhtäkkiä se liittyi kaikkeen, mitä olin tähän asti tehnyt ja mitä halusin tehdä tulevaisuudessa. Meni jonkun aikaa ennen kuin kehtasin kertoa ihmisille, mitä opiskelen. Oli jotenkin noloa opiskella teologiaa. Pelkäsin ennakkoluuloja ja sitä, että minun luultaisiin tulleen uskoon. Mielikuva teologiasta on aika kapea ja lähes joka kerta vastaan kysymykseen, tuleeko sinusta pappi? En tiedä. Ehkä. Toivottavasti.

Päivän (teo)lokin Arkiteologi on syy (mutta ei koko sisältö) tälle blogille. Arkiteologi on se osa minusta, joka katsoo arkista maailmaa teologisten kysymysten valossa. En väitä tietäväni mitään enkä takuulla osaa kirjoittaa tieteellisesti pätevää teologista tekstiä tai tulkita Raamattua tai muitakaan pyhiä kirjoituksia oikein, mutta haluan yrittää ymmärtää, mikä merkitys uskomisella on minulle ja meille. Jokainen uskoo johonkin ja se merkitsee jonkunlaisia valintoja joka päivä. Eniten minua kiinnostaa, mikä meitä kaikkia ihmisiä yhdistää -mikä on se osa ihmisestä, joka on kaikille sama uskonnosta, sukupuolesta, iästä, kulttuurista, seksuaalisesta suuntautumisesta ym. riippumatta?

Arkiteologi ei ole tieteilijä, jolta saa vastauksia vaan havaintojen tekijä ja kysymysten esittäjä.

Tule mukaan -kysellään yhdessä!

Jostainhan se on aina aloitettava

En ole koskaan kärsinyt tyhjän paperin kammosta, mutta nyt kyllä hieman mietityttää, että mitä tähän alkuun pitäisi kirjoittaa??? Omaan päiväkirjaanhan sitä voi raapustaa mitä tykkää, mutta nämä ensimmäiset lokitekstit on siinä mielessä tärkeitä, että Sinä lukijani jaksat tulla tänne takaisin uudestaan ja uudestaan. Jostainhan se on aina aloitettava ja niinpä kerron, mikä asia meidän perheessä aloitettiin loppukesästä uudelleen.

Meidän kuopus, kohta 3vee, katkaisi vähän ennen kesäloman loppua reisiluunsa. Hän joutui ensin viikoksi sairaalahoitoon ja jalkojen vetoon. Jatkohoitona oli massiivinen lantion ja jalat peittävä kipsaus, joka kesti neljä viikkoa.  

"Kesähotelli 2014"

Ensijärkytyksestä selvittyäni tunsin suurta kiitollisuutta, että vain reisiluu katkesi. Ei sattunut päähän eikä selkärankaan eikä onnettomuudesta luultavasti jää mitään pysyvää haittaa.

Tapahtuma on tarjonnut uusia alkuja meille kaikille. Minä äitinä olen saanut puhuvan vauvan hetkeksi takaisin. Sisarukset ovat saaneet nostella leluja ja viihdyttää pientä veljeä oikein olan takaa. Kuopus itse näyttää liikuttavalta isolta vauvalta yrittäessään kannatella päätään ja liikkuessaan kontallaan takaperin. Parasta minulle äitinä on ollut huomata, että viimeaikaisen levottoman aikuisen tilalle on tullut lempeä ja kärsivällinen äiti, joka jaksaa lähes loputtomasti järjestellä pikkupotilaan asentoa hyväksi ja etsiä milloin minkäkin legoukon päätä/miekkaa/kypärää. Ja mikä ihan parastaparasta -kaikki tämä on vain väliaikaista!

Elämä tarjoaa meille yllättäviä tilaisuuksia kasvaa ja kehittyä ihmisinä. Onni onnettomuudessa on todella kliseinen sanonta, mutta miten se voikin olla, että lopulta aina huomaa asioiden menneen parhain päin. Ehkä vähän mutkan kautta, mutta oikeaan suuntaan kuitenkin. Meillä iloitaan joka päivä pienen pojan hatarista "ensiaskeleista" ja arvostetaan piirun verran enemmän sitä arkea, jolloin ei tapahdu mitään. 

Tavallisen hyvää päivää Sinulle armas lukija!

Tervetuloa!

Lukijani, 

olet lämpimästi tervetullut lukemaan Päivän (teo)lokia! 

Toivottavasti voin tarjota sinulle ajattelemisen aihetta, mielenvirkistystä tai vaan (pienenkin) lukuelämyksen jakamalla jotain siitä, mitä ajattelin tänään. 

Otan ilolla vastaan kommentteja ja sähköpostia paivanteoloki@gmail.com.

Täällä saa kaikki kukat kukkia, mutta jokainen päättäköön itse, mitä kukkaa kastelee.

Lempeyttä päivääsi!