Minä annan suunnan, sanat ja suojeluksen

Olen viime aikoina miettinyt paljon kutsumusta. En pelkästään työn suhteen vaan yleisemmin koko elämää koskevina kysymyksinä: mihin ihmeeseen minua oikein kutsutaan, mihin kutsuun olen vastannut ja mihin kutsuun haluaisin vastata? Voinko jättää jonkun kutsun kuulematta tai voinko muuttaa mieltäni? 

Oma kutsumus tuntuu tällä hetkellä ylivoimaisen raskaalta. Suunnan pitäisi olla selvä, mutta joku kumma epäusko valuu kaiken päälle ja riittämättömyys riivaa. On kuin ajaisi pyörällä ilman rengasta, kaataisi puuta ilman sahaa tai maalaisi taulua ilman maalia -eteenpäin ei pääse, puu ei kaadu eikä taulu valmistu.  

Vanhan testamentin profeetoista Jeremia (Jer. 4-17) paini vähän samojen asioiden kanssa. Jeremia oli Jumalan valitsema profeetta, mutta koki olevansa ihan väärä valinta -liian nuori, liian kokematon, liian pelokas. 

Mutta Jumala sanoi: 

"Älä sano, että olet liian nuori vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua. Minä annan sanat sinun suuhusi." Jumalan antama suunta oli selvä, Hän lupasi tarvittavat sanat ja suojeluksen, mutta silti Jeremia tunsi ettei riitä. 

Riittämättömyyden tunne on viheliäinen kaveri. Se pakottaa laittamaan likoon kaiken ja yrittämään aina uudestaan, mutta silti se ei ole koskaan tyytyväinen. Se saapuu tarpeettomuus kainalossaan ja kysyy kerta toisensa jälkeen: mitä järkeä, mitä merkitystä ja mitä väliä? Ja sille tekisi mieli huutaa, että turpa kiinni, mutta kun ei saa niin isoa ääntä aikaan, että se vaikenisi. Saatikka, että osaisi vastata.

Ja minä vastaan vaikkei kukaan kysy: "Minä olen marraskuu. Olen kaamos ja harmaus. Mustaa asfalttia ja tuhkaluukku. Olen peitonalunen. Olen sumu. Olen mätä lehti lenkkipolulla, olen kynnetty pelto, olen tumma kuusikko. Tänne eivät säteesi yllä. 

Minä olen maailman valo, sanoo Jeesus. 

Minä vastaan: Sinä sanot olevasi valo. Minun ei tarvitse olla. En jaksa loistaa, enkä kimmeltää, en hehkua tai kipinöidä. Minä olen itseni. Riittäähän se?"  (Mika Lahtinen)

http://areena.yle.fi/radio/2463672

 

Rakkauden puolesta

Rakastaminen on vaikeaa. Tai vähintääkin vaativaa. Useimmat meistä kun eivät osaa rakastaa kaikkea ja kaikkia vapaana toiveesta saada rakkauden myötä vastarakkautta, turvaa ja pysyvyttä. Rakkaus tuo aina tullessaan tarpeen sitoutua johonkin ja sitoutuminen edellyttää jo paljon enemmän kuin pelkkää tunnetta -tietoisuutta siitä, mikä on itselle tärkeää ja mitä on valmis tekemään saadakseen toivomiaan asioita. Jotta voisi sitoutua (ihmiseen tai asiaan), täytyy osata vastata järjen kysymykseen, onko omat arvot kohdallaan? Ja jos on (ainakin omasta mielestä) niin onko niiden toteuttaminen mahdollista toisia vahingoittamatta? 

Osallistuin syys-lokakuun vaiheessa kaksipäiväisille Papiston päiville Jyväskylässä ja tasa-arvoinen avioliittolaki oli sielläkin "tapetilla" eli epävirallisesti äänestettävissä. Ei -ääniä oli toisen päivän aamupäivään kertynyt 17 ja jaa -ääniä nopeasti arvioiden nelisen kertaa enemmän. 

Luterilaisen kirkon virallisen kannan mukaan luterilaisista papeista 44% kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja 41% vastustaa. 

Lisätietoa löydät täältä https://www.facebook.com/puolesta2014?fref=nf

Eduskunta pohtii parhaillaan tasa-arvoisen avioliittolain säätämistä. En ole seurannut keskustelua kovinkaan tarkasti, mutta tiedän suunnilleen, mihin argumentteihin lain puolesta ja vastaan olevat mielipiteensä perustavat. Tässä tapauksessa "suunnilleen" riittää minulle. Uskon, että tasa-arvoinen avioliittolaki läpi mennessään lopultakin vahvistaa niitä arvoja, jotka suurin osa meistä allekirjoittaisi jos ne nostettaisiin esiin jossain toisessa yhteydessä - vaikkapa ikiaikaiset Platonin kauneus, hyvyys ja totuus ja vähän arkisemmat tasapuolisuus, vapaus ja oikeus olla sitä, mitä on. 

Rakastaminen on vaikeaa. Tai vähintäänkin vaativaa ja minusta on vain hienoa, että ihmiset tänäkin yksilöllisyyttä korostavana aikana tahtovat. Sitoutua toiseen, rakentaa arvojensa mukaista elämää vahingoittamatta muita. Rakkauden puolesta. 

Päivän paras hetki

Viime aikoina olen saanut itseni monta kertaa kiinni valittamisesta. Arjessa on tällä hetkellä paljon voimia ja hermoja koettelevia asioita, jotka saa narisemaan kaikenlaisista isoista ja pienistä asioista. Osa on todellisia ensimmäisen maailman murheita kuten jokavuotinen viisihenkisen perheen kausivaaterumba (on kuitenkin mitä pukea päälle pakkasella) tai tuoreina ostetut taatelit, jotka olivatkin lähes vuoden vanhoja. Isojakin asioita elämässä tapahtuu koko ajan ja onnellisia sattumiakin mahtuu joukkoon, mutta muutokset on aina muutoksia ja aina ne tuntuu vaikka kuinka toivottaisi ne ilolla tervetulleiksi. 

Vastavoimana valittamiselle olen kuitenkin havahtunut useamman kerran siihen, että sanon jollekulle lähellä olevalle ihmiselle, että nyt on päivän paras hetki. Aamulla huomasin, että pienimmäinen oli kömpinyt viereen nukkumaan -päivän paras hetki, heti aamusta. Aamutee omassa rauhassa kirkasvalon ääressä ja päiväkodin roskikset (koska nähdessäni roskikset, tiedän, että tänäänkin selvittiin ylös ja ulos ja ehdittiin ajoissa ja luvassa on lähes kahdeksan tuntia työnantajan maksamaa "omaa aikaa" ;)).  Töissä kuppi kahvia, nauru kollegan kanssa, viesti tärkeältä ihmiseltä, edes yksi onnistunut oppitunti ja iltapäivän aurinko luokan ikkunasta -kaikki päivän parhaita hetkiä ja kello on vasta kaksi tai vähän yli. Nopeasti laskien hetkiä kertyy iltaan mennessä helposti parikymmentä.

Kuinka paljon päivän parhaita hetkiä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen? 

Minä täällä hei...

Ystäväni kirjoittaa rukousaiheista tekstiä ja pyysi kertomaan, mitä rukous on. Ystävälläni on paljon ystäviä ja hän on ihminen, johon moni tukeutuu elämän taitekohdissa. Silti vastauksia kysymykseen on tullut vain alle kymmenen.

Olen varma, että lähes kaikki ihmiset rukoilevat tavalla tai toisella, mutta ei ole helppo kuvailla, mitä se on. Suomessa rukous on vieläkin hyvin yksityistä ja senkin takia moni ei siitä kerro saati että rukoilisi toisten kuullen ääneen. On poikkeuksiakin, mutta rukous ei ole top10 -puheenaihe, sen kai kaikki myöntää. 

On helppo kertoa, mitä rukous on kun käyttää kaikille tuttua ilmaisua sydämen puheesta Jumalalle. Ja tottahan tuo onkin, mutta minä kun alan rukoilla (muutoin kuin seurassa) niin se siitä sydämen puheesta. Tosi usein astun Isän eteen polvet verta vuotaen, naama räkäisenä ja toinen hanska kateissa, kengännauhat solmussa. Ei siinä ole rauhallisesta sydämen puheesta tietoakaan kun parun, että taas on niin paha mieli kun hommaa on liikaa ja mitään en osaa, rahat on loppu ja kotona on sotkuista. Kiukkuilin lapsille ja äidille olen soittanut viimeksi viikko sitten. Enkä jaksanut osallistua koulun vanhempainiltaan ja tulee talvi ja autossa on kesärenkaat ja vyötäröllä toiset. Ja on niin inhottava sääkin. 

Ystäväni kysymykseen rukouksesta tuli kommentti, että rukous on semmoinen "Voisko joku…kun itse ei pysty" -juttu. Ja niin se onkin! Saan tulla Jumalan eteen kaiken kanssa, mitä minussa on. Olla vaan ja luottaa, että nenä pyyhitään ja renkaat löytyy ennen pitkää sieltä, mistä pitääkin. Saan jättää taakan jalkojeni juureen, kävellä pois ja luottaa, että taakka kannetaan paljon suuremmilla voimilla kuin minulla on. Rukous tuo lohtua ja turvaa, joista nousee syvä kiitollisuus -tänäänkin linja toimii. 

Pallona ihmisbingossa

Tapasin tinderissä tapaamani ihmisen. Mies oli mukava, juotiin kahvit ja juteltiin. Kohtaaminen oli ilahduttava, jota ei olisi tapahtunut ilman tinderiä -ah, tuota niin ihanaa ihmisbingoa, jonka olemusta olen kovasti pohtinut viime aikoina sekä omien motiivieni että ilmiön yleisen kiinnostavuuden takia. 

Taustatiedoksi teille, jotka ette ole tinderissä, että sovellus on seuranhakupalvelu kännykässä, jossa yksinkertaisesti tykätään toisten kuvista ja lyhyestä profiilikuvauksesta. Tarjolle tulevia profiileja voi rajata sukupuolen, välimatkan ja iän perusteella. Jos molemmat tykkää toisistaan, tulee match ja silloin pääsee kirjoittelemaan kömpelöllä viestitoiminnolla. Jos jompikumpi ei tykkää, häviää profiili bittiavaruuteen eikä tuota ihmistä voi jäljittää palvelusta yhtään millään. Että eipä ole pelkoa roikkujista niilläkään, jotka normaalisti joutuvat hätistelemään epämiellyttävimpiä tarjokkaita pois baaritiskillä. Simple.

Mutta siis, sattumoisin luin Ylioppilaslehteä (5/2014) sunnuntaiaamukahvin seurana. Lehdessä oli juttu, jossa toimittaja oli kirjautunut tinderiin ja analysoi palvelua kokemattoman nettideittailijan näkökulmasta (kaikki tinderissä muuten kertoo kirjautuneensa palveluun vasta pari päivää sitten ;)). 

Juttu oli osuva kuvaus siitä, miten tinder toimii, mutta eniten huvitti tiivistys tinderin olemuksesta: "Tinder muistuttaa ihmisbingoa, joka ei useimmiten edes tähtää uusien ihmisten tapaamiseen…Tämä on tinderöintiä -arkisen illan puuhaa, kevyttä flirttiä, jota voi harrastaa kotisohvalla ketsuppitahra paidalla." 

Touche! Itsekin olen vastaillut kysymyksiin samalla kun teen ruokaa, siivoilen tai ripustan pyykkiä räkätahra olkapäällä. Juttelen siis ihmisten kanssa kaiken arkisen lomassa ilman mitään kummempaa tavoitetta. Mikäs sen parempaa ajanvietettä ihmisrakkaalle ihmiselle, jolla ei ole mahdollisuutta istua iltaa trendikahvilassa tai punttisalilla (kun siellähän kaikki muut sinkut tietenkin on ;)).

Jos tinderissä ei ole tarkoituskaan tutustua ihmisiin, jotka voisi oikeasti tavata, niin minähän käytin palvelua heti väärin ja join kahvia tinder-matchin kanssa. Kahvikupin ääressä juteltiin kaikenlaista ja silloin tuli myös puheeksi teologian opintoni. Seuralaistani kiinnosti, miten tinder sopii teologille? Jäin miettimään. Eniten on kai kyse omista motiiveista ja niiden soveltumisesta omaan arvomaailmaan… Jos haluaa tutustua uusiin ihmisiin, niin missä se oikein tapahtuu ja mikä on oikea tapa? En minä tiedä, mutta tinderissä olen jutellut monien tosi kivojen miesten kanssa enkä näe ristiriitaa siinä, että kerron itsestäni jotain vieraalle ihmiselle, olen kiinnostunut hänen asioistaan ja uskon. Joku voi olla toista mieltä, mutta se hänelle suotakoon. Keep playing. 

Lupauksen varassa

Pyhä Jumala,

tänään tulen eteesi sydän täynnä kiitollisuutta. 

Saan kuulua yhteisöön, joka elää lupauksen varassa. Aamen.

Tulkaa lasten kaltaisiksi

Viime aikoina olen miettinyt paljon lapsia. Omiani ja muiden. Ystäväni sai vauvan, omani ovat kasvaneet paljon ja kuopus pääsi eroon kipsistä. Saan seurata päivittäin toisten äitien lasten elämää ihan läheltä ja osallistua iloon, suruun ja kaikkiin tunteisiin siinä välissä. 

Mielessäni on pyörinyt Jeesuksen sanat "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan" (Matt. 18:3). Kohta on yksi tutuimpia koko Raamatussa, mutta en oikein tiedä, mitä se tarkoittaa. 

Millaiseksi pitäisi tulla, että olisi lapsen kaltainen? Jeesus ei varmaankaan tarkoittanut, että aikuisten pitäisi muuttua avuttomiksi tai toisista riippuvaisiksi saatikka lapsellisiksi negatiivisella tavalla.

Reisiluun katkeaminen loppukesästä opetti minulle paljon. Lapsen luottamus huolenpitoon on jotain aivan poikkeuksellista. Minään hetkenä, edes kivun ollessa kovimmillaan, oma lapseni ei kyseenalaistanut sitä, että me vanhemmat ja muut läheiset emme ehtisi tai tahtoisi olla siinä, ihan lähellä ja ainakin yrittäisi helpottaa oloa. Lapsi ei osaa ajatella, että aikuisella olisi jotain muuta tekemistä tai aikuisen suunnitelmat meni myttyyn tapahtuman takia. Lapsi osaa jotenkin asettua osaansa (kurjaankin) ja luottaa siihen, että häntä autetaan ja asiat ratkeaa. 

Jumalaan luottaminen on vaikeaa erityisesti hädän hetkellä. Pää tulvii kysymyksiä ja aivot raksuttaa asiaan ratkaisua etsien. Miten sitä oppisi asettumaan hetkeen, hyväksymään vaikeudet ja luottamaan siihen, että apu on jo matkalla? Luottamaan, että Jumalalla ei todellakaan ole parempaa tekemistä juuri nyt ja että lupaus avusta pitää. Tänäänkin. 

Toinen lapsenkaltaisuus, mitä omassa lapsessani ihailen, on uskallus pyytää. Yksinkertaisesti sanoa ääneen, mitä tarvitsee ja luottaa siihen, että sen myös saa. Jeesus on sanonut, että mitä me ikinä Hänen nimessään pyydämme, sen myös saamme (Joh. 14:13-14). Miksi sekin niin usein unohtuu?

Kolmas lapseni opettama asia on ilo. Pieni lapsi ei nyyhki peruttuja uimarantareissuja tai sitä, että joutuu kulkemaan rattailla juuri niistä irti päästyään. Ei, lapsi alkaa välittömästi leikkiä -leipoo pullaa äidille ja käyttää valomiekkaa sujuvasti selällään, ottaa kiinni rosvoja ja sammuttaa tulipaloja. 

Ilon opettamisesta kiitän lastani.

Lupaus pitää

Minulla oli osittain ihana kesä. Pääsin viettämään ehkä elämäni parhaan lomaviikon veneillen Päijänteen kansallispuistossa. Sää oli ihan mahtava, seura parasta mahdollista ja kulkuvälineenä vene, jolla liikkumisen lumo selvisi minulle vasta hiljattain. Kesä oli vain osittain ihana siksi, että kuopuksen jalkavamma kesän lopulla toi ylimääräistä päänvaivaa ja siksi, että keväällä alkanut ihmissuhde päättyi kesän myötä. Surin kovasti ihmissuhteen menettämisen lisäksi sitä, että menetin mahdollisuuden liikkua vesillä. Jonkun viikon jaksoin selata myynnissä olevien veneiden ilmoituksia kunnes tajusin, että minulla ei todellakaan ole varaa ostaa venettä saatikka että osaisin siitä edes perustasolla huolehtia. Liimasin kuitenkin veneen kuvan aarrekarttaani. Eihän sitä voi koskaan tietää. 

Lupaus pitää (1. Moos. 9: 12 - 15)

Ihan muusta asiasta alkanut juttelu täysin tuntemattoman ihmisen kanssa johti siihen, että jo huomenna pääsen aloittamaan kouluttautumisen miehistön jäseneksi paikallisessa järvipelastusseurassa! Huikeaa! Ja paljon enemmän kuin osasin ajatella saavani rukoillessani uutta mahdollisuutta päästä vesille ja oppia lisää vesillä liikkumisesta. 

Olen vuosia miettinyt, mitä vapaaehtoistyötä tai auttamistyötä voisin tehdä. Olen käynyt ensiapukurssit, harkinnut ystävärinkiin liittymistä, luovuttanut verta ja ottanut osaa katastofien jälkeisiin rahankeräyksiin, vienyt joka joulu Pelastusarmeijan pataan lahjoituksena vaatteita ja rahaa ja laittanut nimeni adresseihin tärkeiden asioiden puolesta, tarjonnut apuani tulipalossa kotinsa menettäneelle perheelle ja halunnut nähdä lähimmäisen hädän ja jäädä vierelle kunnes myrsky laantuu. Perushyvä lähimmäinen, mutta silti jotain vailla. Vailla kokemusta siitä, että tekee sitä mitä rakastaa ja samalla auttaa muita.

En voi kuin hämmästellä tätä suurempaa suunnitelmaa, josta saan olla osallinen. Se, mikä näytti aluksi tappiolta olikin (jälleen kerran) siunaus. Ilman kesäistä veneilykokemusta en olisi samalla tavalla kiinnostunut vesillä liikkumisesta enkä olisi rohjennut lähteä mukaan johonkin, mistä en oikeastaan tiedä mitään. Ja samaan aikaan, niin kuin usein ennenkin, tuntuu, että näin tämän pitikin mennä. Lupaus pitää. 

Ps1. Silloin muinoin kun naisia alettiin ottaa armeijaan, minäkin hain palvelukseen ja pääsin. En kuitenkaan päässyt sinne minne hain -merivoimiin. Päätin sitten lähteä suoraan yliopistoon.

Ps2. Jos haluat tietää lisää meri- ja järvipelastuksesta voit vierailla täällä 

http://www.meripelastus.fi/fi/ 

http://www.jyvaskylanjarvipelastajat.fi/

Science is a rocky playground

Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isä, 

tänä aamuna tulen eteesi yhtäaikaa innostuneena ja uupuneena. Tänään on ensimmäinen arkiviikon tiistai kun saan opiskella koko päivän ja se tuntuu hienolta. Että se, mistä olen koko ajan haaveillut on nyt totta ja vie eteenpäin suunnitelmaani saada opintoja tehtyä. 

Samaan aikaan olen aivan toivoton. Viiden kirjan lukupäiväkirja on todella työläs. En tajua apokryfikirjoista mitään enkä jaksa keskittyä. Aikaa on aivan liian vähän koko paketin tekemiseen. Väsyttää ja keksisin monta muutakin juttua mitä voisin tehdä. Ihmissuhdeasiat pyörii päässä, aamun käänteet (mm. yksi liian aikaisin kouluun mennyt lapsi, kolme kadonnutta pyöränavainta ja liian myöhään aamutoimet aloittanut äiti) tekee rauhattomaksi ja niskaa särkee. Tekee mieli viestitellä puhelimella, hoitaa rästissä olevia juttuja, juoda kahvia, syödä suklaata. Siivoamaan en sentään ala täällä kirjastolla. 

Herra, tulen eteesi kiittämään. Kiitos tästä syksyisestä kauniista aamusta. Kiitos, että sain viedä pienimmän hoitoon ja saatella eppuluokkalaisen kouluun, lähettää yläkoululaisen omiin hommiinsa. Kiitos kupista kahvia (johon hädintuskin oli varaa näin viikko ennen palkkapäivää) ja kiitos kirjaston ilmastointilaitteen rauhoittavasta huminasta. Kiitos mahdollisuudesta ottaa aikaa sille, mikä tuntuu tärkeältä. 

Herra tule avukseni. Auta keskittymään. Auta, että saisin tänään yhden lukupäiväkirjan valmiiksi, jolloin jäljellä olisi enää neljä. Tule avukseni kaikissa opintoihin liittyvissä asioissa. Myös talousasioissa, jotka ei ainakaan parantuneet nelipäiväisen viikon myötä. 

Herra kulje kanssani tämäkin päivä.

Pyhässä nimessäsi, aamen. 

Arkiteologi

Jokunen vuosi sitten olin työurallani pisteessä, jossa tosissaan mietin, että mihin suuntaan lähtisin. Tuntui, että jotain tarttis tehdä. Aika monet kurssikaverini olivat jatkaneet opintojaan erityisopettajiksi tai opiskelivat uuden opetettavan aineen sivuaineeksi. Jotkut olivat jo harhautuneet kokonaan uusille urille. Itsekin mietin, että lähdenkö kokonaan pois alalta ja teen jotain ihan muuta. Kaikenlaisia vaihtoehtoja pohdin, mutta ilmeisimmät reitit ei tuntuneet omilta enkä oikein keksinyt uutta alaa, josta olisin kiinnostunut ja jossa voisin edes teoriassa olla hyvä. Toisaalta tiesin olevani vahvoilla ihmistyössä ja olin tosi kiinnostunut elämän erilaisista ilmiöistä ja erityisesti siitä, miten monella tavalla asioista voi ajatella. Oman elämän kriisit olivat ajaneet ihmisenä olemisen alkulähteille ja kaikenlainen tietäminen oli karissut vaikeuksien myötä. 

Teologian opiskelu tuli vähän puun takaa, mutta tuntui heti omalta. Yhtäkkiä se liittyi kaikkeen, mitä olin tähän asti tehnyt ja mitä halusin tehdä tulevaisuudessa. Meni jonkun aikaa ennen kuin kehtasin kertoa ihmisille, mitä opiskelen. Oli jotenkin noloa opiskella teologiaa. Pelkäsin ennakkoluuloja ja sitä, että minun luultaisiin tulleen uskoon. Mielikuva teologiasta on aika kapea ja lähes joka kerta vastaan kysymykseen, tuleeko sinusta pappi? En tiedä. Ehkä. Toivottavasti.

Päivän (teo)lokin Arkiteologi on syy (mutta ei koko sisältö) tälle blogille. Arkiteologi on se osa minusta, joka katsoo arkista maailmaa teologisten kysymysten valossa. En väitä tietäväni mitään enkä takuulla osaa kirjoittaa tieteellisesti pätevää teologista tekstiä tai tulkita Raamattua tai muitakaan pyhiä kirjoituksia oikein, mutta haluan yrittää ymmärtää, mikä merkitys uskomisella on minulle ja meille. Jokainen uskoo johonkin ja se merkitsee jonkunlaisia valintoja joka päivä. Eniten minua kiinnostaa, mikä meitä kaikkia ihmisiä yhdistää -mikä on se osa ihmisestä, joka on kaikille sama uskonnosta, sukupuolesta, iästä, kulttuurista, seksuaalisesta suuntautumisesta ym. riippumatta?

Arkiteologi ei ole tieteilijä, jolta saa vastauksia vaan havaintojen tekijä ja kysymysten esittäjä.

Tule mukaan -kysellään yhdessä!

Jostainhan se on aina aloitettava

En ole koskaan kärsinyt tyhjän paperin kammosta, mutta nyt kyllä hieman mietityttää, että mitä tähän alkuun pitäisi kirjoittaa??? Omaan päiväkirjaanhan sitä voi raapustaa mitä tykkää, mutta nämä ensimmäiset lokitekstit on siinä mielessä tärkeitä, että Sinä lukijani jaksat tulla tänne takaisin uudestaan ja uudestaan. Jostainhan se on aina aloitettava ja niinpä kerron, mikä asia meidän perheessä aloitettiin loppukesästä uudelleen.

Meidän kuopus, kohta 3vee, katkaisi vähän ennen kesäloman loppua reisiluunsa. Hän joutui ensin viikoksi sairaalahoitoon ja jalkojen vetoon. Jatkohoitona oli massiivinen lantion ja jalat peittävä kipsaus, joka kesti neljä viikkoa.  

"Kesähotelli 2014"

Ensijärkytyksestä selvittyäni tunsin suurta kiitollisuutta, että vain reisiluu katkesi. Ei sattunut päähän eikä selkärankaan eikä onnettomuudesta luultavasti jää mitään pysyvää haittaa.

Tapahtuma on tarjonnut uusia alkuja meille kaikille. Minä äitinä olen saanut puhuvan vauvan hetkeksi takaisin. Sisarukset ovat saaneet nostella leluja ja viihdyttää pientä veljeä oikein olan takaa. Kuopus itse näyttää liikuttavalta isolta vauvalta yrittäessään kannatella päätään ja liikkuessaan kontallaan takaperin. Parasta minulle äitinä on ollut huomata, että viimeaikaisen levottoman aikuisen tilalle on tullut lempeä ja kärsivällinen äiti, joka jaksaa lähes loputtomasti järjestellä pikkupotilaan asentoa hyväksi ja etsiä milloin minkäkin legoukon päätä/miekkaa/kypärää. Ja mikä ihan parastaparasta -kaikki tämä on vain väliaikaista!

Elämä tarjoaa meille yllättäviä tilaisuuksia kasvaa ja kehittyä ihmisinä. Onni onnettomuudessa on todella kliseinen sanonta, mutta miten se voikin olla, että lopulta aina huomaa asioiden menneen parhain päin. Ehkä vähän mutkan kautta, mutta oikeaan suuntaan kuitenkin. Meillä iloitaan joka päivä pienen pojan hatarista "ensiaskeleista" ja arvostetaan piirun verran enemmän sitä arkea, jolloin ei tapahdu mitään. 

Tavallisen hyvää päivää Sinulle armas lukija!

Tervetuloa!

Lukijani, 

olet lämpimästi tervetullut lukemaan Päivän (teo)lokia! 

Toivottavasti voin tarjota sinulle ajattelemisen aihetta, mielenvirkistystä tai vaan (pienenkin) lukuelämyksen jakamalla jotain siitä, mitä ajattelin tänään. 

Otan ilolla vastaan kommentteja ja sähköpostia paivanteoloki@gmail.com.

Täällä saa kaikki kukat kukkia, mutta jokainen päättäköön itse, mitä kukkaa kastelee.

Lempeyttä päivääsi!