En ole koskaan ymmärtänyt Saarnaajaa. Saarnaaja on Raamatun valittaja, jolla ei ole mikään hyvin -mitään uutta ei tapahdu, vanhoja on turha muistella eikä näköpiirissä ole muuta kuin murhetta. Ilonkin hetkellä Saarnaaja muistaa muistuttaa itseään ja muita, että kaikki on katoavaa tai vähintäänkin turhaa.
Minä olen saarnaaja. Pessimistinen valittaja, jolla ei ole mikään hyvin. Päivät valuu puurona hellalle, loma meni jo ja (aurinkoiseen) kesään on vielä aikaa. Jos tänään paistaa aurinko, niin takuulla ei huomenna.
Saarnaajan kirjan tunnetuin kohta lienee tämä ajasta kertova jae (Saarn. 3):
"Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika on kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
aika itkeä ja aika nauraa…"
Miten minusta tuntuu, että asioille ei ole enää määrähetkiä? Kaikki pyörii ympäri vuoden ja kun luonto valmistautuu syksyllä talveen ja lepoon ihmisten vauhti vaan kiihtyy. Pahin kiihdytys osuu joulun alle, jolloin neljäs kvartaali lähestyy loppuaan ja koko vuosi pannaan pakettiin. Se onneksi meni jo. En oikein ehtinyt mukaan. En kyllä ehtinyt suunnitella tulevaakaan vuotta uutena vuotena ja sekin meni jo. Tässäpä sitä sitten mennään ihan ilman suunnitelmia.
Joulupäivänä löysin metsästä puolukanvarvun. Siinä se lepäsi vasta sataneen lumen alla, vähän vinksallaan eikä todellakaan parhaimmillaan. Kaukana takana ja pitkällä edessä oli sen päivät marjaa tekevänä metsänneitona. Mutta siinä se lepäsi. Entä jos minäkin?
