Viime aikoina olen miettinyt paljon lapsia. Omiani ja muiden. Ystäväni sai vauvan, omani ovat kasvaneet paljon ja kuopus pääsi eroon kipsistä. Saan seurata päivittäin toisten äitien lasten elämää ihan läheltä ja osallistua iloon, suruun ja kaikkiin tunteisiin siinä välissä.
Mielessäni on pyörinyt Jeesuksen sanat "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan" (Matt. 18:3). Kohta on yksi tutuimpia koko Raamatussa, mutta en oikein tiedä, mitä se tarkoittaa.
Millaiseksi pitäisi tulla, että olisi lapsen kaltainen? Jeesus ei varmaankaan tarkoittanut, että aikuisten pitäisi muuttua avuttomiksi tai toisista riippuvaisiksi saatikka lapsellisiksi negatiivisella tavalla.
Reisiluun katkeaminen loppukesästä opetti minulle paljon. Lapsen luottamus huolenpitoon on jotain aivan poikkeuksellista. Minään hetkenä, edes kivun ollessa kovimmillaan, oma lapseni ei kyseenalaistanut sitä, että me vanhemmat ja muut läheiset emme ehtisi tai tahtoisi olla siinä, ihan lähellä ja ainakin yrittäisi helpottaa oloa. Lapsi ei osaa ajatella, että aikuisella olisi jotain muuta tekemistä tai aikuisen suunnitelmat meni myttyyn tapahtuman takia. Lapsi osaa jotenkin asettua osaansa (kurjaankin) ja luottaa siihen, että häntä autetaan ja asiat ratkeaa.
Jumalaan luottaminen on vaikeaa erityisesti hädän hetkellä. Pää tulvii kysymyksiä ja aivot raksuttaa asiaan ratkaisua etsien. Miten sitä oppisi asettumaan hetkeen, hyväksymään vaikeudet ja luottamaan siihen, että apu on jo matkalla? Luottamaan, että Jumalalla ei todellakaan ole parempaa tekemistä juuri nyt ja että lupaus avusta pitää. Tänäänkin.
Toinen lapsenkaltaisuus, mitä omassa lapsessani ihailen, on uskallus pyytää. Yksinkertaisesti sanoa ääneen, mitä tarvitsee ja luottaa siihen, että sen myös saa. Jeesus on sanonut, että mitä me ikinä Hänen nimessään pyydämme, sen myös saamme (Joh. 14:13-14). Miksi sekin niin usein unohtuu?
Kolmas lapseni opettama asia on ilo. Pieni lapsi ei nyyhki peruttuja uimarantareissuja tai sitä, että joutuu kulkemaan rattailla juuri niistä irti päästyään. Ei, lapsi alkaa välittömästi leikkiä -leipoo pullaa äidille ja käyttää valomiekkaa sujuvasti selällään, ottaa kiinni rosvoja ja sammuttaa tulipaloja.
Ilon opettamisesta kiitän lastani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti