Ei mitään uutta auringon alla

En ole koskaan ymmärtänyt Saarnaajaa. Saarnaaja on Raamatun valittaja, jolla ei ole mikään hyvin -mitään uutta ei tapahdu, vanhoja on turha muistella eikä näköpiirissä ole muuta kuin murhetta. Ilonkin hetkellä Saarnaaja muistaa muistuttaa itseään ja muita, että kaikki on katoavaa tai vähintäänkin turhaa. 

Minä olen saarnaaja. Pessimistinen valittaja, jolla ei ole mikään hyvin. Päivät valuu puurona hellalle, loma meni jo ja (aurinkoiseen) kesään on vielä aikaa. Jos tänään paistaa aurinko, niin takuulla ei huomenna. 

Saarnaajan kirjan tunnetuin kohta lienee tämä ajasta kertova jae (Saarn. 3): 

"Kaikella on määrähetkensä, 

aikansa joka asialla taivaan alla. 

Aika on syntyä ja aika on kuolla, 

aika on istuttaa ja aika repiä maasta,

aika itkeä ja aika nauraa…"

Miten minusta tuntuu, että asioille ei ole enää määrähetkiä? Kaikki pyörii ympäri vuoden ja kun luonto valmistautuu syksyllä talveen ja lepoon ihmisten vauhti vaan kiihtyy. Pahin kiihdytys osuu joulun alle, jolloin neljäs kvartaali lähestyy loppuaan ja koko vuosi pannaan pakettiin. Se onneksi meni jo. En oikein ehtinyt mukaan. En kyllä ehtinyt suunnitella tulevaakaan vuotta uutena vuotena ja sekin meni jo. Tässäpä sitä sitten mennään ihan ilman suunnitelmia. 

Joulupäivänä löysin metsästä puolukanvarvun. Siinä se lepäsi vasta sataneen lumen alla, vähän vinksallaan eikä todellakaan parhaimmillaan. Kaukana takana ja pitkällä edessä oli sen päivät marjaa tekevänä metsänneitona. Mutta siinä se lepäsi. Entä jos minäkin? 

Minä annan suunnan, sanat ja suojeluksen

Olen viime aikoina miettinyt paljon kutsumusta. En pelkästään työn suhteen vaan yleisemmin koko elämää koskevina kysymyksinä: mihin ihmeeseen minua oikein kutsutaan, mihin kutsuun olen vastannut ja mihin kutsuun haluaisin vastata? Voinko jättää jonkun kutsun kuulematta tai voinko muuttaa mieltäni? 

Oma kutsumus tuntuu tällä hetkellä ylivoimaisen raskaalta. Suunnan pitäisi olla selvä, mutta joku kumma epäusko valuu kaiken päälle ja riittämättömyys riivaa. On kuin ajaisi pyörällä ilman rengasta, kaataisi puuta ilman sahaa tai maalaisi taulua ilman maalia -eteenpäin ei pääse, puu ei kaadu eikä taulu valmistu.  

Vanhan testamentin profeetoista Jeremia (Jer. 4-17) paini vähän samojen asioiden kanssa. Jeremia oli Jumalan valitsema profeetta, mutta koki olevansa ihan väärä valinta -liian nuori, liian kokematon, liian pelokas. 

Mutta Jumala sanoi: 

"Älä sano, että olet liian nuori vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua. Minä annan sanat sinun suuhusi." Jumalan antama suunta oli selvä, Hän lupasi tarvittavat sanat ja suojeluksen, mutta silti Jeremia tunsi ettei riitä. 

Riittämättömyyden tunne on viheliäinen kaveri. Se pakottaa laittamaan likoon kaiken ja yrittämään aina uudestaan, mutta silti se ei ole koskaan tyytyväinen. Se saapuu tarpeettomuus kainalossaan ja kysyy kerta toisensa jälkeen: mitä järkeä, mitä merkitystä ja mitä väliä? Ja sille tekisi mieli huutaa, että turpa kiinni, mutta kun ei saa niin isoa ääntä aikaan, että se vaikenisi. Saatikka, että osaisi vastata.

Ja minä vastaan vaikkei kukaan kysy: "Minä olen marraskuu. Olen kaamos ja harmaus. Mustaa asfalttia ja tuhkaluukku. Olen peitonalunen. Olen sumu. Olen mätä lehti lenkkipolulla, olen kynnetty pelto, olen tumma kuusikko. Tänne eivät säteesi yllä. 

Minä olen maailman valo, sanoo Jeesus. 

Minä vastaan: Sinä sanot olevasi valo. Minun ei tarvitse olla. En jaksa loistaa, enkä kimmeltää, en hehkua tai kipinöidä. Minä olen itseni. Riittäähän se?"  (Mika Lahtinen)

http://areena.yle.fi/radio/2463672

 

Rakkauden puolesta

Rakastaminen on vaikeaa. Tai vähintääkin vaativaa. Useimmat meistä kun eivät osaa rakastaa kaikkea ja kaikkia vapaana toiveesta saada rakkauden myötä vastarakkautta, turvaa ja pysyvyttä. Rakkaus tuo aina tullessaan tarpeen sitoutua johonkin ja sitoutuminen edellyttää jo paljon enemmän kuin pelkkää tunnetta -tietoisuutta siitä, mikä on itselle tärkeää ja mitä on valmis tekemään saadakseen toivomiaan asioita. Jotta voisi sitoutua (ihmiseen tai asiaan), täytyy osata vastata järjen kysymykseen, onko omat arvot kohdallaan? Ja jos on (ainakin omasta mielestä) niin onko niiden toteuttaminen mahdollista toisia vahingoittamatta? 

Osallistuin syys-lokakuun vaiheessa kaksipäiväisille Papiston päiville Jyväskylässä ja tasa-arvoinen avioliittolaki oli sielläkin "tapetilla" eli epävirallisesti äänestettävissä. Ei -ääniä oli toisen päivän aamupäivään kertynyt 17 ja jaa -ääniä nopeasti arvioiden nelisen kertaa enemmän. 

Luterilaisen kirkon virallisen kannan mukaan luterilaisista papeista 44% kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja 41% vastustaa. 

Lisätietoa löydät täältä https://www.facebook.com/puolesta2014?fref=nf

Eduskunta pohtii parhaillaan tasa-arvoisen avioliittolain säätämistä. En ole seurannut keskustelua kovinkaan tarkasti, mutta tiedän suunnilleen, mihin argumentteihin lain puolesta ja vastaan olevat mielipiteensä perustavat. Tässä tapauksessa "suunnilleen" riittää minulle. Uskon, että tasa-arvoinen avioliittolaki läpi mennessään lopultakin vahvistaa niitä arvoja, jotka suurin osa meistä allekirjoittaisi jos ne nostettaisiin esiin jossain toisessa yhteydessä - vaikkapa ikiaikaiset Platonin kauneus, hyvyys ja totuus ja vähän arkisemmat tasapuolisuus, vapaus ja oikeus olla sitä, mitä on. 

Rakastaminen on vaikeaa. Tai vähintäänkin vaativaa ja minusta on vain hienoa, että ihmiset tänäkin yksilöllisyyttä korostavana aikana tahtovat. Sitoutua toiseen, rakentaa arvojensa mukaista elämää vahingoittamatta muita. Rakkauden puolesta. 

Päivän paras hetki

Viime aikoina olen saanut itseni monta kertaa kiinni valittamisesta. Arjessa on tällä hetkellä paljon voimia ja hermoja koettelevia asioita, jotka saa narisemaan kaikenlaisista isoista ja pienistä asioista. Osa on todellisia ensimmäisen maailman murheita kuten jokavuotinen viisihenkisen perheen kausivaaterumba (on kuitenkin mitä pukea päälle pakkasella) tai tuoreina ostetut taatelit, jotka olivatkin lähes vuoden vanhoja. Isojakin asioita elämässä tapahtuu koko ajan ja onnellisia sattumiakin mahtuu joukkoon, mutta muutokset on aina muutoksia ja aina ne tuntuu vaikka kuinka toivottaisi ne ilolla tervetulleiksi. 

Vastavoimana valittamiselle olen kuitenkin havahtunut useamman kerran siihen, että sanon jollekulle lähellä olevalle ihmiselle, että nyt on päivän paras hetki. Aamulla huomasin, että pienimmäinen oli kömpinyt viereen nukkumaan -päivän paras hetki, heti aamusta. Aamutee omassa rauhassa kirkasvalon ääressä ja päiväkodin roskikset (koska nähdessäni roskikset, tiedän, että tänäänkin selvittiin ylös ja ulos ja ehdittiin ajoissa ja luvassa on lähes kahdeksan tuntia työnantajan maksamaa "omaa aikaa" ;)).  Töissä kuppi kahvia, nauru kollegan kanssa, viesti tärkeältä ihmiseltä, edes yksi onnistunut oppitunti ja iltapäivän aurinko luokan ikkunasta -kaikki päivän parhaita hetkiä ja kello on vasta kaksi tai vähän yli. Nopeasti laskien hetkiä kertyy iltaan mennessä helposti parikymmentä.

Kuinka paljon päivän parhaita hetkiä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen? 

Minä täällä hei...

Ystäväni kirjoittaa rukousaiheista tekstiä ja pyysi kertomaan, mitä rukous on. Ystävälläni on paljon ystäviä ja hän on ihminen, johon moni tukeutuu elämän taitekohdissa. Silti vastauksia kysymykseen on tullut vain alle kymmenen.

Olen varma, että lähes kaikki ihmiset rukoilevat tavalla tai toisella, mutta ei ole helppo kuvailla, mitä se on. Suomessa rukous on vieläkin hyvin yksityistä ja senkin takia moni ei siitä kerro saati että rukoilisi toisten kuullen ääneen. On poikkeuksiakin, mutta rukous ei ole top10 -puheenaihe, sen kai kaikki myöntää. 

On helppo kertoa, mitä rukous on kun käyttää kaikille tuttua ilmaisua sydämen puheesta Jumalalle. Ja tottahan tuo onkin, mutta minä kun alan rukoilla (muutoin kuin seurassa) niin se siitä sydämen puheesta. Tosi usein astun Isän eteen polvet verta vuotaen, naama räkäisenä ja toinen hanska kateissa, kengännauhat solmussa. Ei siinä ole rauhallisesta sydämen puheesta tietoakaan kun parun, että taas on niin paha mieli kun hommaa on liikaa ja mitään en osaa, rahat on loppu ja kotona on sotkuista. Kiukkuilin lapsille ja äidille olen soittanut viimeksi viikko sitten. Enkä jaksanut osallistua koulun vanhempainiltaan ja tulee talvi ja autossa on kesärenkaat ja vyötäröllä toiset. Ja on niin inhottava sääkin. 

Ystäväni kysymykseen rukouksesta tuli kommentti, että rukous on semmoinen "Voisko joku…kun itse ei pysty" -juttu. Ja niin se onkin! Saan tulla Jumalan eteen kaiken kanssa, mitä minussa on. Olla vaan ja luottaa, että nenä pyyhitään ja renkaat löytyy ennen pitkää sieltä, mistä pitääkin. Saan jättää taakan jalkojeni juureen, kävellä pois ja luottaa, että taakka kannetaan paljon suuremmilla voimilla kuin minulla on. Rukous tuo lohtua ja turvaa, joista nousee syvä kiitollisuus -tänäänkin linja toimii. 

Pallona ihmisbingossa

Tapasin tinderissä tapaamani ihmisen. Mies oli mukava, juotiin kahvit ja juteltiin. Kohtaaminen oli ilahduttava, jota ei olisi tapahtunut ilman tinderiä -ah, tuota niin ihanaa ihmisbingoa, jonka olemusta olen kovasti pohtinut viime aikoina sekä omien motiivieni että ilmiön yleisen kiinnostavuuden takia. 

Taustatiedoksi teille, jotka ette ole tinderissä, että sovellus on seuranhakupalvelu kännykässä, jossa yksinkertaisesti tykätään toisten kuvista ja lyhyestä profiilikuvauksesta. Tarjolle tulevia profiileja voi rajata sukupuolen, välimatkan ja iän perusteella. Jos molemmat tykkää toisistaan, tulee match ja silloin pääsee kirjoittelemaan kömpelöllä viestitoiminnolla. Jos jompikumpi ei tykkää, häviää profiili bittiavaruuteen eikä tuota ihmistä voi jäljittää palvelusta yhtään millään. Että eipä ole pelkoa roikkujista niilläkään, jotka normaalisti joutuvat hätistelemään epämiellyttävimpiä tarjokkaita pois baaritiskillä. Simple.

Mutta siis, sattumoisin luin Ylioppilaslehteä (5/2014) sunnuntaiaamukahvin seurana. Lehdessä oli juttu, jossa toimittaja oli kirjautunut tinderiin ja analysoi palvelua kokemattoman nettideittailijan näkökulmasta (kaikki tinderissä muuten kertoo kirjautuneensa palveluun vasta pari päivää sitten ;)). 

Juttu oli osuva kuvaus siitä, miten tinder toimii, mutta eniten huvitti tiivistys tinderin olemuksesta: "Tinder muistuttaa ihmisbingoa, joka ei useimmiten edes tähtää uusien ihmisten tapaamiseen…Tämä on tinderöintiä -arkisen illan puuhaa, kevyttä flirttiä, jota voi harrastaa kotisohvalla ketsuppitahra paidalla." 

Touche! Itsekin olen vastaillut kysymyksiin samalla kun teen ruokaa, siivoilen tai ripustan pyykkiä räkätahra olkapäällä. Juttelen siis ihmisten kanssa kaiken arkisen lomassa ilman mitään kummempaa tavoitetta. Mikäs sen parempaa ajanvietettä ihmisrakkaalle ihmiselle, jolla ei ole mahdollisuutta istua iltaa trendikahvilassa tai punttisalilla (kun siellähän kaikki muut sinkut tietenkin on ;)).

Jos tinderissä ei ole tarkoituskaan tutustua ihmisiin, jotka voisi oikeasti tavata, niin minähän käytin palvelua heti väärin ja join kahvia tinder-matchin kanssa. Kahvikupin ääressä juteltiin kaikenlaista ja silloin tuli myös puheeksi teologian opintoni. Seuralaistani kiinnosti, miten tinder sopii teologille? Jäin miettimään. Eniten on kai kyse omista motiiveista ja niiden soveltumisesta omaan arvomaailmaan… Jos haluaa tutustua uusiin ihmisiin, niin missä se oikein tapahtuu ja mikä on oikea tapa? En minä tiedä, mutta tinderissä olen jutellut monien tosi kivojen miesten kanssa enkä näe ristiriitaa siinä, että kerron itsestäni jotain vieraalle ihmiselle, olen kiinnostunut hänen asioistaan ja uskon. Joku voi olla toista mieltä, mutta se hänelle suotakoon. Keep playing. 

Lupauksen varassa

Pyhä Jumala,

tänään tulen eteesi sydän täynnä kiitollisuutta. 

Saan kuulua yhteisöön, joka elää lupauksen varassa. Aamen.